perjantai 21. elokuuta 2015

Kirja-analyysi: Kaikki taivaan linnut - kipeä tarina aikuistumisesta



"Kuljen autiosaarta pistoolisankarina,
sivistynyt länsi mua symbolikseen haluaa.
Olen hommissa autiosaarella lautturina,
tiedän jotain, joka sankariroolit romuttaa."

- Dingo, Pistoolisankari

1980-luvulla Dingo lauloi sankariroolien romuttumisesta, heinäkuussa suomennettuna julkaistu Kaikki taivaan linnut (Harper Lee, 2015) käsittelee samaa aihetta. Kirja todistaa: kasvua ei tapahdu ilman kipua, mutta lapsuuden illuusioihinkaan ei voi jäädä - lopulta silmät on pakko avata, sattui se kuinka paljon tahansa. 

Kaikki taivaan linnut ei ole varsinaisesti jatko-osa 1960 julkaistulle Kuin surmaisi satakielelle, mutta se kuitenkin jatkaa tuttua tarinaa ja alkaa nyt jo aikuistuneen Scoutin, Jean Louisen, matkustaessa junalla New Yorkista takaisin lapsuutensa kotiin Maycombiin. Kaksikymmentä vuotta on kulunut, kaupungin miljöö on muuttunut merkittävästi ja iso osa Kuin surmaisi satakielen -romaanista tutuista hahmoista on temmattu pois ja korvattu uusilla. Juna-asemalla ei odota vastassa Jem-veli tai kesäisin kaupungissa vieraillut Dill, vaan lukijalle entuudestaan tuntematon lapsuudenystävä ja rakastettu, Henry Clinton. Asemalta jatketaan matkaa kotiin, joka sekään ei ole entisellään. Muuttunutta maailmaa symboloi uusi kotitalo toisella puolella kaupunkia. Poissa ovat vanhat naapurit, kaalipelto ja täyteen kitattu aarrepuu - lapsuudenkoti on nyt purettu ja korvattu jäätelöbaarilla, mutta sen vanhat huonekalut sentään ovat jäljellä, kuin muistoina lapsuudesta johon ei enää ole paluuta. 

Maailman lisäksi myös romaanin tyyli on toinen. Poissa on Satakielen paikoittain lähes unenomainen kerronta ja alakouluikäisen "Scoutin" sisäinen kommentaari. Aikuisten maailmaa tarkastellaan kolmannesta persoonasta, uudenlaisella tarkkuudella ja uudenlaisessa kielimaailmassa. Muutosta lisää suomentajan, Kristiina Drewsin, päätös siistiä alkukielisessä tekstissä käytettyjä, rasistisia ilmaisuja. Päätös luo paikoittain ristiriitoja Satakielen ja Taivaan lintujen välille, mutta on ymmärrettävä; Peppi Pitkätossun isäkään ei ole pitkään aikaan ollut neekerikuningas.

Kotiin palattuaan Jean Louise mukautuu vanhoihin rutiineihin. Hän riitelee Atticuksen luokse muuttaneen Alexandra-tädin kanssa, käy vanhassa tutussa kirkossa ja tapailee Henryä, jonka on suostunut naimaan "sitten joskus". Kaikki ei kuitenkaan ole kuten ennen, 50-luvulle siirtyneessä Alabaman osavaltiossa rotuviha ja -erottelu ovat olleet arkipäivää jo Jean Louisen lapsuudessa, mutta nyt asenteet mustia kohtaan ovat kiristyneet entisestään, ja Atticuksen, jota Jean Louise on tottunut pitämään lähes pyhimyksenä, pöydältä löytyy rotuvihaa lietsova lehtinen.

Vaikka Kaikki taivaan linnut on kirjoitettu ulkopuolisen kertojan näkökulmasta, viimeistään Atticuksen kuuluminen Klux Klux -klaaniin saa kaikki Satakielen lukeneet tuntemaan tarkasti, kuinka petetyksi Jean Louise kokee itsensä. Viidenkymmenen vuoden ajan Atticus oli oikeudenmukaisuuden symboli, keskellä rasistista etelää hän edusti poikkeuksellisen edistynyttä inhimillisyyttä ja kaikkea sitä hyvää ja sankarillista, mitä ihminen voi parhaimmillaan olla. Kuinka suuri onkaan pettymys, kun sankari osoittautuukin pelkäksi ihmiseksi. "Älä enää kutsu minua sillä nimellä. Sinä, joka kutsuit minua Scoutiksi olet kuollut ja kuopattu." (s.157)

Mutta kyse ei niinkään ole muutoksesta kuin kyvystä vihdoin katsoa kasvoista kasvoihin. Kuin surmaisi satakielen lukija katsoi Atticusta ihailevan lapsen silmien kautta, ja nyt aikuistumisen hetki on koittanut niin Jean Louiselle kuin lukijallekin. Mutta aikuisuuteen kuuluu armo ja kyky hahmottaa maailmaa hyvää ja pahaa monimutkaisemmin. Voiko rasisti sittenkin olla hyvä ihminen, vai tekeekö yksi virhe ihmisestä kelvottoman ansaitsemaan kunnioitusta?

Kaikki taivaan linnut paitsi haastaa meidät näkemään ihmiset kokonaisina, myös kyseenalaistamaan mille perustalle rakennamme moraalimme. Jean Louisen arvomaailmassa oikea ja väärä määrittyivät hänen isänsä kautta, mikä oli mahdollista vain niin kauan kuin hän näki isänsä täydellisen hyvänä. Kirjan alkukielisessä nimessä, Go Set a Watchman, vartiomies viittaa omaantuntoon, joka jokaisen on asetettava itse itselleen. Sen tehdessämme joudumme myös päättämään, millaisen hinnan olemme valmiita maksamaan pitääksemme kiinni siitä, mitä pidämme oikeana. Henry Clinton syyttää Jean Louisea etuoikeutetuksi - hän nauttii sosiaalisesta asemasta, joka antaa hänelle tavallista laajemman mahdollisuuden mielipiteisiin, jotka eivät vastaa yhteisön yleisesti hyväksymiä normeja.

Henry Clintonin voi nähdä olevan osittain oikeassa, sillä Jean Louise on todella etuoikeutettu. Hänellä on tarpeeksi älykkyyttä ja empatiaa sekä kasvatus ja koulutus, jotka antavat hänelle työkalut tarkastella kriittisesti niitä perusteluita, joiden varjolla ihmiset jaetaan mustiin ja valkoisiin, hyvään ja huonompaan "rotuun". Hän on saanut etuoikeuden kasvaa värisokeaksi maailmassa, joka on näkemiensä värien vanki. Mutta toisin kuin Henry Clinton väittää, Jean Louise myös maksaa tästä korkeaa hintaa läpi kirjan. Häntä ja Henryä ei erota niinkään etuoikeus kuin rohkeus.

Vaikka Kaikki taivaan linnut sijoittuu 1950-luvun Alabamaan, sillä on liiankin paljon annettavaa 2010-luvun suomalaislukijalle. Romaanin puhe afroamerikkalaisista muistuttaa mediassa ja erityisesti Internetissä käytävää keskustelua maahanmuuttajista, muslimeista, somaleista - niistä Suomen "toisista". "Niitä täytyy hyysätä ja hyvitellä, niin että sitä joutuu ihmettelemään, kuka tässä on kenen palvelija", julistaa Alexandra-täti (s.173), mutta aivan samaan julistukseen voisi törmätä nettilehtien kommenttipalstoilla, Facebookissa ja Homma-foorumilla. Ja siinä missä turvapaikanhakijan ihmisyydestä muistuttava leimataan nyt kuplassa eläväksi hyysääjäksi tai vihervassariksi, Harper Leen romaanissa mustien oikeuksien puolustajat ovat "kommunisteja, tai voisivat ainakin olla", kuten Jean Louisen ystävätär huudahtaa. (s. 182)

Erityisen tärkeä nykypäivän lukijalle on myös Jack-sedän varoitus valkoisen ylivallan kannattajien käyttämästä retoriikasta: "Valkoisen ylivallan kannattajat ovat todellakin taitavia. Jos he eivät onnistu pelottelemaan meitä väitteillään yhteiskunnan rappiosta (Ruotsin maahanmuuttajalähiöt, sharia-laki), he mässäilevät seksuaalisilla uhkakuvilla (joukkoraiskaukset)." Informaatioteknologian aikakaudella kenellä tahansa on mahdollisuus tuoda mielipiteensä julki ja levittää myös valheellista tietoa. Kyky ajatella ja lukea kriittisesti oli yksi Jean Louisen etuoikeuksista, tänä päivänä tuo taito on vain entistä tärkeämpi.

Ja kuitenkin 1950-luvulta on tultu pitkä matka, ehkä Jean Louise sittenkin olisi ylpeä meistä.

Kaikki taivaan linnut ei ole helppo romaani. Se rikkoo yhden 1900-luvun sankarikulteista, haastaa lukijansa miettimään oman moraalinsa pohjaa, etuoikeuttaan ja kykyään armoon. Ja vaikka sen kirjalliset ansiot jättävät usein toivomisen varaa, paikoittain kirja on enemmän keskeneräinen käsikirjoitus kuin loppuun hiottu romaani, se muodostunee silti yhdeksi 2010-luvun tärkeimmistä teoksista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti