sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Niitä ihmisiä

Koska aiheesta on ollut viime aikoina paljon puhetta mediassa, haluan kertoa teille jotain. Tässä muutama kuukausi takaperin satuin kuulemaan puskaradion kautta hieman intiimimpää tietoa eräästä tuntemastani henkilöstä. Ystäväkseni en häntä varsinaisesti sanoisi, mutta olemme kuitenkin pyörineet jonkin verran samoissa piireissä ja kahvitelleetkin muutamaan otteeseen. Tuttavani, kutsukaamme häntä nyt niin, on parikymppinen suomalainen korkeakoulun käynyt ihminen ja elää seminormaalia elämää. Koskaan en hänestä ole mitään pahaa ajatellut, jos en niin kauheasti hyvääkään, ja ehkä juuri sen takia hämmästyinkin kuullessani, että on... no, sellainen ihminen. Tiedättehän.

Meillä ei kotona koskaan puhuttua paljoa sellaista ihmisistä tai ylipäätään sellaisten asioiden olemassaolosta. Aloin oikeastaan vasta myöhemmällä iällä tajuta, että kaikki eivät ole kuten minä, vanhempani tai isovanhempani, vaan osa elää hyvinkin... erilaista elämää. Se on edelleen pieni sokki, vaikka yritänkin ajatella olevani suvaitsevainen.

Väitetään, että se on normaalia, mutta ei se normaalilta minusta kuitenkaan tunnu. Ei nyt iljelttävältäkään, enkä pidä sitä syntinä tai ainakaan suurena sellaisena, mutta ei se toisaalta ole asia, jota pitäisi mielestäni kauheasti tuoda julki mediassa tai jokapäiväisessä elämässä.

Enkä nyt sano, että niiden pitäisi muuttaa muualle tekemän sitä, vaikka kyllähän se paremmalta tuntuisi. Tuttavani työskentelee lasten kanssa, ja vaikka tiedänkin, ettei se tartu ruton tai influenssan tavoin, en myöskään pidä ajatuksesta, että joskus tulevaisuudessa lasteni opettaja olisi sellainen. Minulle on näytetty kotona aina tervettä esimerkkiä, minkä uskon vaikuttaneen siihen, että kasvoin "normaaliksi". Samaa esimerkkiä haluan näyttää myös lapsilleni, kunhan niiden aika tulee. Uskon vahvasti, että se ei ole mitenkään biologista, vaan ihmisen oma valinta, ja lapset ovat todella herkkiä imemään vaikutteita niin kotoa kuin sen ulkopuoleltakin. Siksi suhtaudun sellaisten adoptio-oikeuteenkin niin nihkeästi, enkä oikeastaan haluaisi heidän työskentelevän lasten kanssa.

Mutta ei se ole suuri synti, kuten sanoin, ja kristillinen teko on hyväksyä myös ihmiset, joiden tekoja ei voi hyväksyä. C. S. Lewis kirjoitti: "To be a christian means to forgive the inexcusable because God has forgiven the in excusable in you", ja siihen haluan uskoa. Samaan aikaan kuitenkin tuntuu hyvin hankalalta olla tekemisistä niiden kanssa. Pitää miettiä aina hyvin tarkasti, mitä uskaltaa ylipäätään sanoa, ettei toisaalta tule loukanneeksi, mutta toisaalta myös niin, ettei siitä saa mitään vääriä ajatuksia. Erehdy vaikka luulemaan, että hyväksyisin sellaisen.

Moni tuntui tietävän, että tuttavani ja hänen kanssaan samassa asunnossa asuva mies ovat molemmat sellaisia (vaikka eivät ole suhdettaan vielä virallistaneetkaan). Sellaiset ihmiset kulkevat hyvin usein omissa klikeissään, joten ihan ymmärrettävästikin pelkään, että minustakin alkaisi liikkua huhuja, joiden mukaan olisin sellainen, samanlainen kuin ne. En todellakaan ole, sen olen tiennyt aina.

Siksi olenkin ajatellut, että seuraavan kerran kun tapaamme, sanon sen hänelle ihan suoraan, ettei mitään väärinkäsityksiä pääse syntymään. Ystävällisesti, mutta kuitenkin tiukasti voin vaikka heittää heti alkuun: Hei, tiedän että olet niitä ihmisiä, ja vaikka en valintaasi hyväksykään, se on okei. Tämä ei vaikuta meidän väleihimme, kunhan et yritä minua käännyttää.

Voisin sen päälle vielä vähän kannustaa, etten vaikuttaisi mitenkään negatiiviselta tai ahdasmieliseltä: Hienoa, että uskallat olla avoimesti sellainen, sukupuolineutraalin avioliittolain vastustaja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti