tiistai 25. helmikuuta 2014

Hiljaisuus

Kävin eilen kauppakeskus Skanssissa ostamassa lahjan veljelleni. Myöhässä, kuten aina, lauantainahan hänellä oli jo syntymäpäivä, ja postitse lähetettynä lahja myöhästynee vielä muutaman päivän lisää. Käyn paljon Skanssissa, sinne pääsee nopeasti yhdessä bussilla, vaikka matkaa onkin lähes läpi koko kaupungin. Takaisin menen yleensä keskustan kautta, ysejä kulkee kuitenkin useammin.

Samaan aikaan kanssani bussiin nousi pyörätuolissa istuva mies. Vanha, alkoholisoitunut ja elämän kolhima - kodittomaltakin näytti. Yritti nousta bussiin itse ja melkein kaatui ennen kuin kuski ennätti avuksi. Surullinen mies juovuksissa ja ehkä hieman sekaisin, bussin lähtiessä liikkeelle yritti kerjätä kanssamatkustajia ostamaan juotavaa.

Bussissa istui myös nainen. Tummaihoinen, ehkä kolmenkymmenen vuoden ikäinen. Yllä pitkä hame ja hiusten peittona komea huivi, ostoksista päätelleen kaupasta tulossa, kuten me muutkin. Mies yritti maanitella naista Alkoon, kun hänelle ei oltu edellisessä myyty, mutta nainen pysyi hiljaa; niin pysyivät muutkin. Pyynnöt vaihtuivat sadatteluun ja haukkumiseen - huora ja mamu, mene takaisin mistä olet tullutkin, yhteiskunnan elätti, raivosi mies, joka tuskin oli itse työkuntoinen; sormiakin siltä puuttui. Muuten oli edelleen hiljaista, ulkona hämärtyi.

Vähän ennen keskustaa huudot aloivat käydä uhkaaviksi. Mamuksi ja somaliksi mies haukkui edelleen, uhkasi ilmestyä ovelle ja hakata naisen. Oli kuulemma istunut vankilassa, joten varmasti siihen pystyisi. Tai ainakin niin uhosi, sekaisinhan se oli. Joku ehdotti, että soitettaisiin poliisi, kun pysäkillä nuori nainen ei uskaltanut nousta kyytiin lastenvaunuineen. Kuski käski miestä olemaan hiljaa, uhkasi heittää ulos. Sulkihan se suunsa. Huivipäinen nainen siirtyi kauemmas, lähemmäs minua. Näin sormeilevan rukousnauhaa vetisin silmin ja tunsin häpeää. Oli taas hiljaista.

Mietin, mitä tehdä, niin miettivät kai muutkin. Halusin pyytää anteeksi miehen käytöstä, näyttää, ettei jokainen tässä maassa ole samanlainen. Mutta mitä sanoisin? Anteeksi, kun se mies haukkui sinua neekeriksi. Anteeksi, että toiset ovat rasisteja - minä en. Omahyväiseltähän sellainen kuulostaisi ja oman sädekehän kiillotukselta. Ja vähän myös matelevalta - mitä minä olen pahoittelemaan toisen ihmisen käytöstä, enhän minä mitään sanonut.

Ei tarvinnut sanoa. Nainen nousi bussista, ja seuraavalla pysäkillä minäkin. Yritin hymyillä rohkaisevasti, kun hän käveli ohitse, mutta en uskaltanut, eikä sen väliä. Ei nainen katsonut minuun päinkään, piti katseen suoraan edessä.

Dietrich Bonhoeffer kirjoitti: "Silence in the face of evil is itself evil. Not to speak is to speak. Not to act is to act"  Kotimatkalla sen vasta tajusin, lainauksen muistin myöhemmin. Ei minun toisen sanoja olisi pitänyt pyytää anteeksi, vaan omaa hiljaisuuttani.

Hämärä vaihtui hiljaa pimeään, oli ilta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti