tiistai 15. lokakuuta 2013

Minä en tiedä - tiedättekö te?

Tarkoitukseni oli kirjoittaa synnistä ja armon ja lain kristillisyydestä viimeisimmän Suomen Kuvalehden artikkelia sivuten (Elina Järvinen: "Oletko valmis? - Kansanlähetys toivoo, että sinä pelastuisit ja kertoo, miten sinun pitäisi elää. Se ärsyttää." SK 41 / 11.10.2013). Avattuani tekstinkäsittelyohjelman pitkästä aikaa löysin kuitenkin aikaisemmin luonnostelemani - tai oikeastaan jo lähes valmiiksi kirjoittamani teksin, joka voi olla hyvä julkaista ensin.

Aloittaessani tämän blogin lähestulkoon vuosi sitten ensisijaisena vaikuttimenani oli halu harjoitella asiatekstien kirjoittamista yliopistoa varten ja toissijaisena halu olla avoin niistä asioista, joista en muuten välitä puhua ääneen. Kuluneina kuukausina olenkin avannut suuni hieman aiheesta kuin aiheesta, enemmän tai vähemmän asiatekstimäiseen tyyliin. Mutta vaikka olen pyrkinyt puhumaan avoimesti ajatuksistani, olen myös sensuroinut itseäni hyvin paljon. Joko suoranaisen tarkoituksellisesti jättämällä julkaisematta tiettyjä kirjoituksia, joiden en ole uskonut herättävän tarpeeksi kiinnostusta, mutta myös, koska en ole löytänyt oikeita sanoja tai uskaltanut jakaa kirjoittamaani.

Olen pelännyt. Mutta mitä pelätä vapaassa maassa, jossa hallituksenvastaiset mielipiteet eivät johda kotiarestiin tai uskonnollisen kirjallisuuden hallussapitäjä ammutuksi? Olen pelännyt leimaantuvani, muuttuvani esimerkiksi tai kuvaksi jostain tietystä ihmisryhmästä, ja antavani sen suulla tietoa kysymyksiin, joihin minulla ei absoluuttista tietoa ole.

Toisin kuin vielä pari vuotta sitten, nykyään ei ole enää mikään salaisuus, että olen kristitty ja kirkon aktiivinen jäsen. Voin sanoa ääneen käyväni sunnuntaisin kirkossa, ottaa töistä vapaapäivän päästäkseni häiritsemään ihmisiä seurakunnan kutsukirjeillä tai huomauttaa nauraen olevani käytännössä pahemman luokan hihhuli, sillä eihän kukaan normaali ihminen mitään edellä mainituista tee. Nämä ovat turvallisia lauseita ja tekoja, jotka tuskin antavat minusta tai kristinuskosta yleisesti minkäänlaista kuvaa sen enemmän positiiviseen kuin negatiiviseenkaan suuntaan. (Toki joku vapaa-ajattelija voi tutkimustuloksiin vedoten luokitella minut tyhmempään ihmisryhmään kuuluvaksi, sillä onhan asiasta tehty paljon tutkimuksia - jumalaan tai jumaliin uskovat ihmiset ovat keskimäärin tyhmempiä ja onnellisempia kuin uskonnottomalla tavalla ateistiset. Tällainen kritiikki tai ennakkoluuloisuus kohdistuu kuitenkin suoraan minuun, eikä sellainen todellisuudessa satuta ketään itseään tuntevaa ihmistä.)

Ei ole koskaan miellyttävää kuulla olevansa huono "uskovainen", varsinkin kun väitettä yleensä seuraa pitkäksi venyvä litania harjoittamistani ajatuksen ja teon synneistä, joihin kukaan oikea kristitty ei sorru. Siihen olen tottunut ja sitä en pelkää, vaan sen sijaan sitä, että joku laskisi kaikki syntini ja sen jälkeen leimaisi koko edustamani uskonnon tai aatteen kelvottomaksi puhtaasti minun takiani. Vähän kuin eroaisi kirkosta Päivi Räsäsen takia, vaikka eihän kukaan nyt niin tyhmä olisi.

Uskoani kristilliseen jumalaan on aina keskeisesti leimannut riittämättömyys. Olen huono, samalla kertaa epäilevä Tuomas ja Pietari, joka kolmasti oli valmis kieltämään Jumalan; harvoin olen itsekään varma, mihin uskon tai kehen elämässäni turvaan. Onko Jumalaa sittenkään olemassa? Antaako kristinusko kuitenkaan uskottavia ja oikeita vastauksia? Onko synti lopulta niin pahasta? Tai onko sillä edes väliä? Minut ja keskiverto apateistisen ateistin erottanee ainoastaan se, että lopulta kuitenkin uskon vastauksen jokaiseen kysymykseen olevan kyllä, enkä saa sisäistä rauhaa ennen kuin olen tähän vastaukseen taas päätynyt.

Näissä tilanteissa minua lohduttaa ajatus siitä, että Jumala on jotain käsityskykyni ylittävää ja vielä sellaista, joka pysyy puhtaana vaikka minun käteni olisivatkin likaiset. Tekoni ja ajatukseni voivat satuttaa lähimmäisiäni, yhteiskuntaa, minua ja omaa jumalasuhdettani, mutta eivät koskaan itse Jumalaa. Suola voi menettää suolaisuutensa ja huonoon maahan kylvetty vilja kuihtua tai tulla rikkaruohojen tukahduttamaksi, mutta totuus säilyy totuutena. Minua lohduttaa myös kristinuskon käsitys armosta - lupaus siitä, että kaikessa riittämättömyydessäni olen sittenkin hyväksytty. En tiedä, mikä on oikea vastaus kristinuskon suhteesta homoseksuaalisuuteen tai aborttiin, tai ole varma Vapahtajan ylösnousemuksesta, mutta jos olen väärässä, tiedän yrittäneeni kaikella sillä älyllä ja uskolla, joka minulle on annettu. Sen on pakko riittää, sillä enempää en ole saanut.

Mutta kuinka välittää kaikki nämä ajatukset niille, jotka kanssani puhuvat tai kirjoituksiani netissä lukevat? Puhelintyössäni olen oppinut luomaan nopeasti kehittyviä stereotypioita yksittäisten ihmisten pohjalta - kaikki naiset ovat huumorintajuttomia ja kaikki porilaiset outoja, mikä johtuu siitä, että niillä on suipot korvat. Siksi Pori onkin niin epäilyttävä ja omituinen paikka, kun ei siellä synny kuin suippokorvaisia menninkäisiä. Tämä on normaalia ihmistoimintaa, enkä millään tavalla voi vaatia erityiskohtelua - aikuisena ihmisenä ja omana moraaliagenttinani olen vastuussa kirjoituksistani, sanomisistani ja kaikesta siitä muusta, mitä käyttäytymiselläni julki tuon. Kritisoimani alaston totuus -kampanjan tapaan en halua sortua yritykseen pestä käsiäni verestä, johon ne ovat todella tahratut, mutta sen sijaan haluan sanoa, että puhuessani edustamiini meemiplekseihin, oli kyseessä sitten kristinuskonto, sosiaalidemokratia tai feminismi, liittyvistä asioista pelkään, olen epävarma ja kyseenalaistan omat mielipiteeni. Olkaa siis valmiita kyseenalaistamaan tekin.

- - - - - - -

Minut muuten löytää Bingin kautta hakusanalla "seksistisiä kommentteja". Hienoa, että edes joku hakukone ymmärtää kirjoitusteni keskeisen sanoman.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti