tiistai 4. kesäkuuta 2013

Mikään ei ole sen arvoista

Viimeksi kirjoitin hieman paasaukseen sortuen raiskauksesta ja siitä, mikä on raiskaus. Haluan edelleen jatkaa aihetta sivuten, mutta puhua tällä kertaa itseäni enemmän koskettavasta aiheesta - seksuaalisesta ahdistelusta ja yleisesti seksuaaliväkivallasta. 

Helsingin Sanomien artikkelin (15.5.2013) Kaisan raiskasi työkaveri. Minua ei raiskannut työtoverini, seurustelukumppanini tai puskasta pimeällä tiellä hypännyt ulkomaalaistaustainen yön Timo. Minua ei raiskattu. 

Sillä seksuaaliväkivalta ei ole aina yhtä kuin raiskaus, vaan ilmiö on monimuotoisempi. Lyhyesti ilmaistuna väkivaltaa ovat kaikki ne seksuaalisuuden muodot, jotka tapahtuvat vastoin uhrin omaa tahtoa. Tällaisia voivat olla esimerkiksi kosketteleminen vaatteiden läpi tai alta, suuteleminen, yksityiskohtaisten seksuaalifantasioiden jakaminen tai mikä tahansa muu vastaavanlainen toiminta. 

Liian usein käy kuitenkin niin, että raiskauksen ja seksuaalisen väkivallan välille piirretään yhtäsuuruusmerkit ja muut ilmiöt suljetaan ulkopuolelle - kosketteleminen on viatonta peliä ("pojat ovat poikia"), suudelmat flirttailua, fantasiat vitsejä ja vihjaukset pelkkiä kehuja. Uhri leimataan huumorintajuttomaksi femakoksi (uhri voi toki olla mieskin), joka ei ymmärrä leikkiä ja pilaa muidenkin ilon. Syyllistäminen ja vähättely ovat toistuvia ilmiöitä - uhri jää yksin eikä välttämättä edes ymmärrä voivansa turvautua aseman tuomaan psykologiseen turvaan. Jos minua ei raiskattu, voinko todella sanoa joutuneeni väkivallan uhriksi? Ehkä olin sittenkin syyllinen, jopa pettäjä tai aviorikkoja. 

Minulle itselleni oli ja on edelleen hyvin hankalaa ymmärtää, ettei syy todella ollut minussa tai etteivät tapahtuneet olleet vain jotain, jota naisten tulee sukupuolensa takia oppia sietämään. Tämänkin vihjauksen olen saanut kuulla suoraan vasten kasvojani - olen nuori ja nätti tyttö työelämässä, joten minun on vain parempia oppia sietämään kokemani ahdistelu jos töitä aion jatkossa saada tai saadun työpaikan pitää. Häpeä, syyllisyys ja pelko maineen menettämisestä ovat tunteita, jotka ovat tehneet ja tekevät asiasta puhumisen lähes mahdottomaksi. Tällä hetkellä minusta kuitenkin tuntuu, että on sittenkin parempi puhua, jos näin tekemällä voin auttaa vastaavaan tilanteeseen joutuneita tai vielä jonain päivänä joutuvia. Te ette ole yksin, eikä sitä pidä sietää. Mitään sellaista ei pidä sietää. 

Minun kokemani väkivalta on todella aina ollut työpaikalla tapahtunutta, työnantajan harjoittamaa. Ensimmäinen kerta oli pari vuotta sitten, vielä pienellä paikkakunnalla asuessani. Tarvitsin työnantajani minulle maksamia rahoja ja pelkäsin, että kieltäytymällä ahdistelusta menettäisin työpaikkani ja saattaisin itseni häpeään. Alle viidentuhannen asukkaan kunnassa lopettamiseni huomattaisiin varsin nopeasti ja huhut alkaisivat liikkua - mitä pomoni sanoisi ihmisten kysellessä minua? Siis kestin vihjaukset, kaulasuudelmat ja hempeän puheen, nostin palkkaani ja tunsin oloni huoraksi. Lopulta työnantajani suuteli minua suoraan suulle ja vaati seksiä. Kieltäydyin ja odotusteni mukaisesti sain lopputilin. Asuin tuolloin vielä kotona ja pelkäsin asian tunnustamista äidilleni, mutta lopulta hän otti asian hyvin ja tuki minua vaikka toivoikin, että olisin nostanut asian julkisuuteen ja estänyt asian toistumisen toisien tyttöjen kohdalla. Olin kuitenkin hiljaa, eikä asiasta kuullut kuin muutama ystäväni Internetin kautta sekä silloinen poikaystäväni, jolta saamastani lohdusta olin ja olen edelleen syvästi kiitollinen. Kuvittelin hänen pitävän minua huorana kun asia paljastuisi, olinhan suudellut vierasta miestä ja antanut tämän koskea itseeni, mutta sen sijaan hän tarjosi minulle uhrin asemaa aikana, jolloin en sitä vielä itse osannut vaatia. 

Toinen kerta ei ollut yhtään sen helpompi ja on edelleen hieman liian tuoreessa muistissa, jotta voisin käsitellä asiaa objektiivisesti. Tilanne alkoi viime kesänä, töissä jo reilun kuukauden. Alussa ahdistelu oli helppo kestää – se oli satunnaista, hieman liian pitkään kestävää halailua ja fantasioita, joiden kuuleminen sai minut tuntemaan oloni epämukavaksi. Sanoin itselleni, ettei mikään kokemani mennyt liian pitkälle ja kestin koko kesän laittamatta vastaan ja samalla itseäni inhoten. Viimeisenä työpäivänäni työnantajani veti minut syliinsä, tunki kätensä paitani alle ja puhui rivoja. Juna tuli asemalle ja minä pakenin tilannetta luvaten, etten enää koskaan palaisi takaisin. Silloiselle poikaystävälleni, joka oli minua jo aikaisemmin auttanut, en kertonut asiasta ennen kuin vasta useita kuukausia eromme jälkeen, erään riidan yhteydessä. En ollut halunnut hänen huolestuvan tai koettavan puuttua asiaan, jonka koin pystyväni käsittelemään yksin.

Tilanne olisi voinut loppua juna-asemalle, mutta tänä kesänä tarvitsin jälleen töitä ja entinen työnantajani niitä lupasi. Valehtelin itselleni, ettei edeltävän kesän tilanne ollut niin paha kuin mitä silloin koin, että olin vain ylireagoinut ja ollut huumorintajuton; lapsellinen. Otin tarjotun paikan vastaan ja kestin vajaat neljä päivää. Viimeisenä aamuna makasin lamaantuneena työnantajani vuoteessa tämän suudellessa niskaani ja yrittäessä riisua housujani. Pidätin kyyneliä ja rukoilin Jumalaa, ettei Tämä pakottaisi minua kestämään enempää. Olin yrittänyt kestää kesän loppuun – kunnes saisin toisen työpaikan – lauantaihin, ihan mihin tahansa. Sinä hetkenä kuitenkin päätin, ettei minun tarvitse kestää – ei syksyyn, ei toiseen työpaikkatarjoukseen, ei, etten menettäisi kasvojani tai palkkaani. Kenenkään ei tarvitse kestää.

Sanoin ei, nousin ylös, pakkasin tavarani ja lähdin.

En kerro tätä kerätäkseni sääliä tai saattaakseni työnantajiani julkisuuteen – olen luvannut molemmille, etten koskaan puhu asiasta kenellekään, ja noin kymmenen minuuttia jälkimmäisestä paikasta lähtöni jälkeen työnantajani ajoi perääni ja pyysi anteeksi tekoaan. Tällä hetkellä en ole edes vihainen, ainoastaan hieman liian sokissa tunteakseni mitään.
Totuus kuitenkin on, että minun kokemukseni eivät ole millään tavalla uniikkeja tai välttämättä edes harvinaisia. Nuoret naiset ja miehet; tytöt ja pojat ovat haavoittuvaisessa asemassa työmarkkinoilla. Joka kesä lehdistä saa lukea uutisia telemarkkinointifirmoista, jotka kieltäytyvät maksamasta sovittua palkkaa nuorille - tai mansikkatiloista, joissa töitä tulisi paiskia kellon ympäri pientä korvausta vastaan. Nuorten kokema seksuaaliväkivalta jää kuitenkin usein piiloon – ehkä häpeän takia, ehkä yleisen asenteen ja tietämättömyyden. Kyseessä kuitenkin on asia, joka ei varjoihin saa jäädä. Väkivalta satuttaa aina, ei vain fyysisesti vaan myös henkisesti ja joskus henkiset haavat ovat vakavampia kuin ihoa rikkovat.

Mitä minä haluan sanoa on, ettei mikään ole sen arvoista, ei palkka, ei häpeä joutua työttömäksi, eivät ihmisten puheet; ei yhtään mikään. Asioiden julki puhuminen voi olla liian vaikeaa, minäkään en tiedä, miten puhuisin tästä poikaystävälleni tai vanhemmilleni, sillä jo pelkästään tämän postauksen kirjoittaminen on ollut melkein ylivoimaisen vaikeaa. Varsinkin kun olen suoraan valehdellut kahdelle ihmiselle – poikaystävälleni siitä, etten ole joutunut mitään pahaa töissä kokemaan, ja entiselle poikaystävälleni siitä, etten ole työpaikkaa vastaan ottanut. Nämä asiat voivat olla vaikeita, mutta lopettaminen oli yllättävän helppoa – vuoteesta nousemisen ja ulos kävelemisen välillä ei ollut edes kymmentä minuuttia, ja olin tuon ajan niin hämmentynyt itseeni, etten edes ollut varma mitä tein.

Siitä kuitenkin olen varma, etten koskaan ole arvostanut itseäni näin paljon.


1 kommentti:

  1. En nyt oikein ihan tiedä, mitä sanoa, mutta onneksi uskalsit lähteä pois! Toivottavasti muutkin löytävät voimaa tehdä niin, ei kenenkään pitäisi joutua kestämään tuollaista. :/ Ja hei voimia, hieno ihminen.

    VastaaPoista