lauantai 2. maaliskuuta 2013

Olen pahoillani, yhteiskunta


Viime viikkoina on valokeilaan noussut jälleen opiskelijoille maksettava opintoraha ja siihen oleellisena osana kuuluva asumislisä. Keskustelua seuraamalla on helposti saanut käsityksen, että olen yhteiskunnalle pelkkä arvoton menoerä, jolta tulisi viedä kaikki tuet valmistumisen nopeuttamiseksi. Loukkaantuisin keskustelun hengestä mielelläni, mutta minua on kuitenkin hieman lohduttanut, etten ole yksin. Syyttävä sormi osoitetaan nykyään herkästi myös kohti muita yhteiskunnan ”huonoja” rakenteita – päiväkotipalveluja käyttäviä lapsia, mielenterveyskuntoutujia, työelämässä väsyviä ja kotiin jääviä äitejä. Meitä kaikkia yhdistää se, että olemme vääränlaisia – toisen luokan kansalaisia.

Siksi haluankin esittää julkisen anteeksipyynnön yhteiskunnalle kaikesta tästä vaivasta, jota olen aiheuttanut ja vielä aiheuttava. Haluan sanoa, että olen pahoillani.

Olen pahoillani, yhteiskunta, että synnyn taakaksi tähän maahan. Äitini jäi hoitamaan minua ja muutamaa vuotta myöhemmin syntynyttä sisartani, enkä mennyt tarhaan kuin vasta päälle neljän ikäisenä. Sielläkin taisin joskus olla liian myöhään äidin lukiessa tenttiin tai käydessä kaupassa. Olisin voinut olla kotona, mutta en ollut.

Olen pahoillani, yhteiskunta, siitä suuresta lääkärilaskusta, jonka aiheutin. Käytin julkista terveydenhuoltoa, vaikka sairasvakuutuksia ja yksityinenkin olisivat olleet olemassa. Lukiossa romahdin ja jouduin mielenterveyspalveluiden pariin, kun en enää selvinnyt omillani. Olin kallis nuori ja nyt pyydän anteeksi.

Koulussa kuitenkin loistin ja luulin tehneeni oikein, mutta siinä olin väärässä. Valmistuin lukiosta kolmessa vuodessa ja pääsin heti yliopistoon, vaikka olisin voinut mennä töihinkin. Harhaluuloni oli, että opettajaksi opiskelevana ansaitsisin edes ihmisarvoisen kohtelun – tulenhan joskus jatkamaan maamme arvostettua kouluperintöä. Totuus, jonka yhteiskunta näytti, oli kuitenkin että istun vain luennoilla tuhlaamassa valtion varoja ja kotiinkin mennessäni syön rahalla, johon minulla ei ole mitään oikeutta, sillä eihän sitä rahaa tienannut minä tai vanhempani vaan yhteiskunta.

Ja olen pahoillani, yhteiskunta – jos olisin tiennyt, olisin tehnyt toisin ja syntynyt muualle. Yhdysvalloissa olisin voinut opiskelijoiden lapsena olla ilman lääkärihoitoa sairastaessani, ettei kukaan muu vain olisi joutunut maksamaan puolestani; käydä heikkotasoista koulua ja jäädä vaille korkeakouluopintoja, joihin minulla ei ole varaa – antaa paikkani rikkaan miehen lapselle, joka sen olisi todella ansainnut.

Olen pahoillani, yhteiskunta, mutta en oikeastaan. Vielä joskus valmistun, ja ehkä silloin vihdoin osaat antaa minulle kiitokseni. Silloin voin maksaa veroja ja ostaa hyödykkeitä, tehdä asioita joihin minulla ei ilman sinua olisi ollut varaa, mutta joita ilman sinäkään et tule toimeen.

Sillä totuus on, että vaikka Suomi on pieni maa, jolla ei nykyisessä taloustilanteessa ole varaa olla hyvinvointiyhteiskunta, ei sillä ole varaa olla muutakaan. Viiden miljoonan ihmisen valtio ei voi asettaa ihmisiään eriarvoiseen asemaan heidän varallisuutensa perusteella, sillä jokainen käyttämättä jäänyt kyky on liian suuri menetys. Puhutaan uudesta Nokiasta, joka johdattaisi maan talouden uuteen nousuun, mutta mitään Nokiaa ei tule, jos Suomi alkaa kohdella asukkaitaan pelkkinä menoerinä Yhdysvaltojen tapaan. Maailman kolmanneksi väkirikkaimmalla maalla on oikeus niin halutessaan tehdä, mutta Suomen on valittava toinen tie.

Tietysti on myös totta, että työurien pituus on saatava nousuun, mikäli Suomi haluaa jatkossakin säilyttää kilpailukykynsä. Helpoiten se onnistuu uran alkupäästä, mutta nyt esitetyt ja jo toimeen pannut keinot, kuten opintojen rahoittaminen yhä enenevissä määrin lainarahalla ja opiskeluoikeuden rajaaminen, ovat kuitenkin ratkaisuina täysin kestämättömiä. Suomen suurin valttikortti maailmalla on korkeatasoinen osaaminen, mutta tuo osaaminen tullaan menettämään, mikäli opiskelijoita jatkossakin kohdellaan toisen luokan kansalaisina. Ihmisinä, jotka leimataan laiskoiksi ja kykenemättömiksi ottamaan vastuuta omasta elämästään tienaamalla. Erityisesti, kun samaan aikaan ahkeruudesta rangaistaan opintorahan tiukoin ansiorajoittein. Jos valtio todella haluaa saada opiskelijansa nopeammin työelämään, täytyy sen tehdä täyskäännös tällä hetkellä harjoitetusta politiikasta ja opintorahan lainapainotteisuuden lisäämisen sijaan sitoa nykyinen tuki indeksiin ja rajoitteiden sijaan tarjota opiskelijoille tukea ja kannustusta.

Voisin todella pyytää anteeksi sitä, että olen yhteiskunnalle pelkkä menoerä, mutta totuus on, etten sellainen ole – olen optio, jonka tulevaa arvoa ei kannata pilata hätiköidyillä päätöksillä. 

3 kommenttia: