lauantai 15. joulukuuta 2012

Kuka on kristitty?

Tämä ei välttämättä ole niin positiivisen kuuloinen postaus, mutta kuitenkin asia, jota olen miettinyt.

Usein maailma odottaa kristittyjen olevan täydellisiä. Heti jos kristitty tekee inhimillisen virheen, sortuu vihaan tai rajoittaviin mielipiteisiin, tuomitaan uskonto, ei ihmisluontoa. Ja toisaalta vastaavan odotuksen lausuu myös Raamattu: "Olkaa siis täydellisiä kuten teidän taivaallinen Isänne on täydellinen. (Matt 5:48)"
Mutta me emme ole täydellisiä. On päiviä, jolloin kovuudessaan satuttaa toista ihmistä, eikä edes tunne pahaa oloa. Välillä on päiviä, jolloin ei enää edes osaa erottaa oikeaa väärästä, tai sitten on ajanut itsensä tilanteeseen, jossa ei ole jäljellä kuin vääriä ratkaisuja. Terveet eivät tarvitsekaan parannusta, vaan sairaat, täydelliset älköön turhaan vaivautuko. Hyvin usein tarve uskoa Jumalaan lähtee hetkestä, jolloin joutuu myöntämään oman inhimillisyytensä.

Mutta kristinusko ei ole pikaparannus, uskova ihminen kokee samat vastoinkäymiset ja kiusaukset kuin uskomatonkin. Maailma kaatuu usein, yleensä useammin kuin harvemmin tässä elämässä saa nähdä, kuinka epätäydellinen ihminen on. Hyvin usein nämä vastoinkäymiset paitsi kolhivat itsetuntoa, myös muuttuvat uskonkriisiksi. Jumalaan on helppo uskoa päivinä, jolloin voi katsoa itseään peilistä ja tietää tehneensä kristillisiä tekoja. Vaikeampaa se on silloin, kun oikeasti taas näkee, mihin on kykenevä. Helposti nousee mieleen kysymys, johdattaako Jumala todella, kun johdatusta ei enää tunne; voiko enää olla arvollinen pyytämään mitään Jumalan nimeen, Jumalalta, kun samaan aikaan satuttaa lähimmäisiään, on itsekäs ja syyllinen niin moneen asiaan.

Mutta Raamatulla on hyvin selkeä sanoma tähän. Ihminen ei voi täyttää täydellisyyden vaatimusta, joten hänen osakseen jää olla täydellisen riippuvainen Jumalan armosta ja rakkaudesta.

Omassa elämässäni olen paininut näiden asioiden kanssa usein, ja löytänyt lohdutuksen lähinnä pienoisevankeliumin sanoista: "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut... (Joh 3:16)" Hyvin usein en osaa olla sellainen kristitty, jollainen maailma odottaa minun olevan. Useimmiten yritä vain rakastaa Jumalaa, enkä aina ole edes varma, onnistunko edes siinä. Voin vain luottaa, että kompuroiva ja epäröivä rakkauteni riittäisi, sillä parempaan en pysty - vaikka toivonkin, että Jumalan avulla tulisin päivä päivältä paremmaksi ja ehkä joskus osaisin myös rakastaa lähimmäisiäni kuten itseäni.

Muutamia päiviä sitten näin tekstinpätkän, joka sanoi, ettei kirkossa käyminen tee ihmisestä kristittyä sen enemää kuin autotallissa seisominen hänestä autoa. Siinä voisi kai nähdä kaksi puolta: syyttävän ja ymmärtävän, ja minä haluan uskoa tekstin tarkoittaneen jälkimmäistä. Kristittyä ei mitata sen perusteella, kuinka ahkerasti käy kirkossa, kuinka hyvin osaa pyhät tekstit tai kuinka paljon rahaa antaa hyväntekeväisyyteen ja huutaa toista mahdollisuutta kadunkulmassa. Kristitty ei ole supermies, vaan henkilö, joka rakastaa Jumalaa,
yrittää rakastaa lähimmäisiään
ja myöntää, ettei täysin pysty kumpaankaan.
Hän joka tietää, että ainoa rakkaus tulee Jumalalta,
ja ihmisen osa on vain jäädä lepäämään tuon rakkauden tarjoamaan turvaan.

2 kommenttia:

  1. Hieno teksti! Allekirjoitan. En ole koskaan ymmärtänyt sitä kamalaa kyräilyä, jota me kristityt harrastamme. Eikö kristittyjen juuri pitäisi sitä lähimmäisen rakkautta erityisesti harjoittaa? Mutta sellaista se on täällä, ihmisten kesken.

    VastaaPoista
  2. Kiitos! (: Lähimmäisenrakkaus tuntuu aina olevan se kaikkein vaikein käsky - sen olen joutunut omalla kohdallani huomaamaan. Pitää vain toivoa, että se siitä päivä päivältä vähän helpottaisi, ja jonain päivänä osaisimme jokainen rakastaa toisiamme kyräilemättä ja omiin pieniin kuppikuntiin juuttumatta. Siihen asti ei kai auta kuin yrittää ja epäonnistua päivittäin, armoon ja täydellisempään rakkauteen luottaen.

    VastaaPoista