tiistai 27. marraskuuta 2012

Alaston totuus



Ei tuossa niin kauaa aikaa sitten blogimaailmassa pyöri ”naked truth” –tempaus, jossa kauneus- ja ulkonäköblogistit julkaisivat itsestään kuvia ilman meikkiä ja kauhistelivat nykyistä ulkonäköorientoitunutta yhteiskuntaa. Aloitus ja tarkoitus olivat hyviä, mutta koin, että nopeasti hyvää tarkoittava kampanja muuttui muotibloggaajien suorastaan ulkokultaiseksi sädekehän kiillotukseksi. Aivan kuin kyseessä ei enää olisi ollut vastalause niille kommentoijille, jotka vaativat muotiblogeja pitäviltä täydellistä ulkonäköä ja virheettömyyttä, vaan täysin turhaa voivottelua siitä, kuinka yhteiskunta ei nyt vain ole se kaikkein kivoin paikka.

Totuus on, että me elämme ajassa, joka on asettanut ihmisille täysin mahdottomilta tuntuvia ulkonäkövaatimuksia, totuus on, että me hyvin usein arvotamme itsemme ja ympärillä olevamme sen mukaan, miltä he näyttävät. Kauneusbisnes on alati kasvava ala ja ylipainoisia ihmisiä syrjitään työmarkkinoilla. Mikään näistä asioista ei kuitenkaan muutu sillä, että muutama ns. alan ihminen (jos ajatellaan, että muoti- ja meikkiblogistit ovat osa kauneuden ja hyvinvoinnin alaa) laittaa itsestään meikittömän kuvan nettiin ja kieltäytyy vielä ottamasta vastaan raadollista palautetta ulkonäöstään sanomalla: ” Ennen kuin avaatte negatiivisen suunne, miettikää laittaisitteko te nettiin meikittömän kuvan tuhansien ihmisten nähtäville?” Ei se ole rohkeutta – rohkeutta olisi ollut jättää äskeinen sanomatta ja kuulla, mitä moni ihminen kuulee.

Tämä on syy, jonka takia nähdessäni ensimmäisten kampanjan postausten leviävän netissä syövän tavoin en ajatellut, että onpa kiva juttu kun ihmiset ovat rehellisiä. Sen sijaan ajattelin, että tämä on tekopyhintä pitkään aikaan. Kun mietin itseäni siinä iässä, jossa olin kaikkein herkin ulkopuolisten palautteelle, en voisi uskoa, että olisin saanut mitään positiivista tästä kampanjasta. Aknesta kärsivänä, huonosti pukeutuvana ja epäsopivin silmälasein varustettuna yläasteteininä olisin mitä luultavimmin vain ajatellut katkerana, että lähes täydellisen ihon omistavilla ihmisillä ehkä on mahdollisuus olla kauniita meikittä, sillä he edelleen vastaavat länsimaalaista kauneusihannettamme. Ja siellä, missä muutama näppy nyt ei aina yllä vaatimusten tasolle, he  ottavat itsestään niin ylivalottuneita kuvia, ettei niistä todellisuudessa voi edes nähdä mitään ei-kaunista. Jälleen, ei se ole rohkeutta.

On totta, että meidän täytyy tarjota nuorille tytöille ja pojille toisenlainen malli siitä, mikä heissä on arvokasta. Se ei kuitenkaan onnistu sanomalla, että ”kyllä oikeasti kaikki ovat kauniita sellaisina kuin ovat, tässä on kuva minusta ilman meikkiä ja tulkaa huomenna takaisin, niin kerron teille kuinka ihosta voi meikata täydellisen” (kärjistetty esimerkki). Se välitön kokemus, joka ihmisillä on yhteiskunnan epäreiluudesta, ei katoa vaikka sitä tällä tavalla aliarvioivasti yritettäisiinkin lakaista maton alle. Enemmin meidän pitäisi vain hyväksyä faktat voivottelemisen sijaan – sanoa, että ulkonäköorientoituminen on yhteiskunnallinen totuus. Jollain tavalla tunnenkin Anu Saagimin olevan kaikkein rehellisin, vaikken hänen kanssaan samaa mieltä olekaan.

Enkä minä nyt halua hurskastella kirjoittaessani näin. En ole itsekään millään tavalla yhteiskuntamme kauneusvaatimusten ylä- tai ulkopuolella. Päinvastoin, kulutan päivässä useita tunteja omaan ulkonäkööni meikkien, pukeutumisen ym. keinoin ja luen kauneusblogeja. Mutta en koe, että laittamalla itsestäni meikittömän ja muokkaamattoman kuvan julkiseen jakoon jotenkin saisin synninpäästön tästä kaikesta. Niin että yhtäkkiä minun ei tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa, jos joku kirjoitusteni pohjalta kokisi paineita täyttää hänelle asetetut vaatimukset. Sen sijaan koen, että vaikka ”naked truth” lähti liikkeelle hyvänä ajatuksena, on nyt jäljellä enää tekopyhyyttä ja ulkokultaisuutta – alastoman totuuden täydellistä kieltämistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti